lukija, kirjastolainen, vegaani, queer, kirjoista, musiikista, sarjoista ja elokuvista innostuja.
"When the author of a book states that all sales of those books will contribute to an anti-trans fund, the only way we can choose not to participate is by not selling the books any longer. "
- #SanFrancisco bookstore #Booksmith on why they've stopped selling titles by #transphobic author #JKRowling.
Yo, Trans folk, little wisdom from my Black family…
You ain’t gone win, babe. Don’t try to win cause the game is rigged and ain’t no way you gone win. Your job ain’t ta win, your job is to make the work a bit better for those who come after. And you ain’t gone do that crawlin into no hole.
Be out, be seen, be seen happy, and make it home alive. You ain’t gotta start no fight, you ain’t gotta win the war.
You gotta let that little kid see you, so they know their fire is worth burning for.
Always forward babe. Never back.
Tiesittekö, että pimpatut pikanuudelit ja kasvisjauhispullat on match made in heaven? Mä oon tiennyt nyt muutaman viikon ja en ole vieläkään kyllästynyt. Kuvassa olevaan keittoon lisäsin kevätsipulia, ruohosipulia, sichuaninpippuria, crispy chiliä ja seesamtahnaa. Varmaan kannattais lisätä enemmän vihreitä, mut joskus toiste sitten. Ai ettien että. #sipsikaljavegaanit
Vetoomus Siilinjärven kirjastoauto Pikku-Marjan puolesta.
"Kirjastoauto Pikku-Marja on siitä ainutlaatuinen, että se on lapsiin kohdistuva palvelu ja se kiertää ainoastaan Siilinjärven alakouluilla, päiväkodeilla ja esikouluilla. Lainausmäärät ovat huimat, sillä vuonna 2024 kirjastoautosta tehtiin 73 000 lainaa, mikä on noin 20% kaikista Siilinjärven kunnankirjaston lainauksista."
https://www.adressit.com/adressi_siilinjarven_kirjastoauto_pikku-marjan_puolesta
Euroviisut kieltää Palestiinan lipun lisäksi KAIKKI pride-liput "poliittisina."
Sanoisin et nyt viimeistää ois hyvä hetki jättää katsomatta, mutta monelle tämäkään ei ole este.
#euroviisut #eurovision #pride #lgbtq #palestiina
https://nltimes.nl/2025/04/27/eurovision-bans-non-national-flags-drawing-backlash-lgbtq-advocates
#EarthDay ep of Bright Green Futures is all about how to stay in the fight & why stories like these matter.
"Powering up with joy while under attack isn’t silly, it’s a tactical strike at the heart of this anti-human darkness"
https://brightgreenfutures.substack.com/p/ep-30-earth-day-joy-as-a-tactical
#climatechange #solarpunk #podcast #climatefiction #hopepunk
Tänään vuorossa outo kolmoispostaus mun huhtikuun alkupuolella lukemista kirjoista 🏞️⚔️🍃
Rachel Kushner: Luomisen järvi (suom. Arto Schroderus)
Luin ekaa kertaa Kushneria, ja tietysti hetki oli ihan väärä. Luomisen järveä on kuvailtu älykkääksi agenttiromaaniksi, ja siinä yhdysvaltalainen peiteagentti Sadie soluttautuu ranskalaisten ympäristöaktivistien kommuuniin. Aktivistiporukka koostuu erinäisistä intellektuelleista, pikkurikollisista ja intellektuelleista pikkurikollisista, joiden ei selvästi tai todistetusti kuvata tehneen mitään pahaa mutta jotka Sadien on yhtä kaikki tarkoitus saada rysän päältä kiinni ja siten pois pelistä. Sadie yrittää pysyä henkisesti toisaalla, mutta omalle peitepersoonalle tärkeisiin ihmisiin ja aatteisiin on helppo kiintyä, ja jossain vaiheessa aktivistien gurun aluksi hörhöiltä vaikuttaneet jutut neandertalinihmisen ylivertaisuudesta alkavat tuntua hämmentävän järkeenkäyviltä.
Neandertalilaiset kiinnostivat muakin eniten, toiminta ja agenttijutut huomattavasti vähemmän. Kushner kirjoittaa hyvin ja älykkäästi, mutta toisinaan kirjassa tuntui olevan ihan liikaa liikkuvia osia, ja siksi kokonaisuudesta oli hankala saada kiinni. Siitä kyllä pidin, ettei Ranskaa tai Eurooppaa kuvattu tässä patongin, viinin ja näennäisen sivistyksen kautta vaan käsiteltiin vähän erilaista ja myös mulle tutumpaa harmaata ja tylsää Eurooppaa, joka on “sänkisiä nuoria miehiä valtion sinisissä haalareissa”, rekkaliikennettä, kuormalavoja ja ydinvoimaa.
Ja lopuksi on pakko sanoa, että mä olisin itse antanut tän kirjan nimeksi Luojataajuudet.
Tan Jing Qin: Ballad of Sword and Wine (kääntäneet englanniksi XiA, Jia ja Amixy)
Tästä tykkäsin todella paljon! Yleensä luen danmeita silloin, kun haluan heittää aivot narikkaan, ja tähänkin tarttuessani tavoittelin jotain kevyttä Luomisen järven jäljiltä, mutta ei helvetti, apua, mitä, tässä on kamalan monimutkainen kartta ja sivutolkulla hahmoluetteloa (jonka lisäksi jouduin hätätilanteessa turvautumaan kirjasarjan fanien tekemiin kaavioihin hahmojen välisistä suhteista, niin sekava keitos tämä on). En todellakaan saanut aivojani narikkaan vaan meinasin lopullisesti käräyttää ne, sillä Ballad of Sword and Wine on ehkä yksityiskohtaisinta danmeita, mitä oon koskaan lukenut.
Tätä sarjaa on markkinoitu joillakin danmeille hyvin tyypillisillä troopeilla (esim. vihollisista rakastavaisiksi), mutta romanssin rooli on ainakin tässä ensimmäisessä osassa tosi kapea. Sivumäärästä valtaosa käytetään maailmaa rakentavaan prologiin ja sen jälkeen mutkikkaaseen hovijuonitteluun, johon molemmat päähenkilöt onnistuvat sotkeutumaan. Molemmat tekevät varsin karseita ja moraalisesti harmaita valintoja, ja vaikka ensimmäiset 250 sivua on täysin kuutamolla, huomaa kirjan loputtua heti haluavansa lisää. On myös kivaa vaihtelua lukea danmeita, jossa ei ole lainkaan spefielementtejä!
Virginia Woolf: Orlando (suom. Kirsti Simonsuuri)
Orlando on näistä kolmesta se, josta olisin voinut kirjoittaa enemmänkin. Tunnustan: en oo koskaan ennen lukenut Woolfia, ja jotenkin oon aina ajatellut hänen kirjojensa olevan vakavia ja pitkäveteisiä. Orlandoa päätin kokeilla, kun moni suositteli sitä queer-lukuhaasteeseen, ja olihan tässä nyt vähän vaikka ja mitä. Ilmeisesti Orlandossa on suunnilleen hienointa se, miten Woolf matkii eri aikakausien kirjoittajille tyypillisiä kliseitä, mikä meni multa yleisessä lukeneisuudettomuudessani kokonaan ohi. Viihdyin Orlandon parissa kuitenkin erinomaisen hyvin, ja pidin etenkin sukupuolen kuvauksen konstailettomuudesta: päähenkilön sukupuoli nyt vain sattuu muuttumaan kesken kirjan, deal with it ja niin edelleen. Orlando on tietysti fiktiota, vieläpä aika korkealentoista sellaista, mutta silti mua lohduttaa etenkin viimeaikaisen anti-gender-liikehdinnän ja -kirjoittelun valossa tietää, että melkein sata vuotta sitten on kirjoitettu kirja, jossa sukupuolen hämäryys ja muuntuvuus esitetään luonnollisena asiana (myöskään aikamatkustukseen/Orlandon yliluonnollisen pitkään elinikään ei reagoida juuri mitenkään).
Orlando rakastuu kirjassa vuoroin miehiin ja naisiin, ja ainakin musta tuntui siltä, että avioliitto miehen kanssa on lopulta se viimeinen niitti, joka lukitsee myös hänen oman (nais)sukupuolensa. Mieheen sitoutumista ei kuitenkaan esitetä taantumuksellisena tai rajoittavana, vaan Orlando ja aviomies (unohdin hänen nimensä) ovat toisilleen niin täydellisiä nimenomaan siksi, että kumpikin näkee toisessa sekä naisen että miehen. Sanokaa mitä sanotte, mutta mulle he olivat T4T, jollain tapaa ainakin.
Ja siis ei tämä mikään pelkkä sukupuolikirja ole, sillä tässä kuvataan muutenkin erinomaisen kiinnostavasti esimerkiksi kirjoittamista ja jatkuvaa ja samanaikaisesti sekä kokonaisvaltaista että mitätöntä muutosta. Edes loppua kohden pirstaloituva kerronta ei näin kiinnostavassa kokonaisuudessa onnistunut mua ärsyttämään. Suosittelen muille kaltaisilleni pölkkypäille, jotka eivät tätä vielä ole lukeneet! Ja iso rinnakkaissuositus Andrea Lawlorin Paul Takes the Form of a Mortal Girlille, joka on veistetty Orlandon kanssa samasta (tammi)puusta.
Joko, joko nyt riittää EU:lle.
"Hungary poised to adopt constitutional amendment to ban LGBTQ+ gatherings"
"The controversial amendment also recognises only two sexes, providing a basis for denying other gender identities"
" Hungarian lawmakers are expected to vote in a controversial constitutional amendment on Monday ... a “significant escalation” in the government’s efforts to crackdown on dissent and chip away at human rights."
Cherry blossoms over stream near Sakaki Station at golden hour #SakakiTown #NaganoPrefecture #坂城町 #bloomscrolling #japan
Tarina siitä, että Suomen metsien tärkein tarkoitus olisi tuottaa rahaa on tuhoisa niin ilmastolle, luonnon monimuotoisuudelle kuin lopulta meille ihmisillekin.
Ilmoittaudu nyt mukaan kamppailuun sekä Suomen metsien että elinkelpoisen planeetan puolesta!
been looking through some old pics and here some photosgraphs from last summer. I feel like going out and taking some spring images :)
Noniin, #LuontoToivoaLukemalla -lukuhaaste alkaa lähestyä loppuaan (toukokuun loppuun asti aikaa on vielä kuitenkin!). Luontotoivoa voi halutessaan edelleen lukemalla kaivella haasteen jälkeenkin, minkä vuoksi postataan vinkkauksia ihan sinne loppuun asti (ja koska nää vinkkaukset jo kerta oli koottu niin miksipäs ei!)
Tällä kertaa vuorossa sarjakuvia, rakennemuutoksia ja radikaalia toivoa:
Sarjakuva
- Simon Orpana: Gasoline Dreams
- Eoin Colfer, Anderew Donkin, Giovanni Rigano: Global
- This place - 150 years retold -antologia
- Petri Tolppanen: Sarasvatin hiekkaa
- Sami Nyyssölä: Ilmastopakolaisen käsikirja
- Joe Sacco: Paying the Land
- Richard McGuire: Here
- Kate Beaton: Ducks - Two Years in the Oil Sands
- Jean-Marc Jancovici: World Without End
Rakennemuutos
- E.L. Silvola-Carter: Sinilintujen kutsu
- Pasi Nokelainen: Maailmanloppu peruttu - 7 väitettä kiertotaloudesta
- Mitä ilmasto muuttaa? - elämää lämpenevässä maailmassa
- Christer Lindholm: Kun maailma ei riitä - ekologinen kestävyysvaje & talouskasvun rajat
- Pasi Heikkurinen ja Toni Ruuska: Kestävän elämän manifesti
- Tori Tsui: It's Not Just You
- Tim Jackson: Post Growth - Life After Capitalism
- Jessica Hernandez: Fresh Banana Leaves
- Brett Christophers: The Price is Wrong - Why Capitalism Won’t Save the Planet
Radikaali toivo:
- Naomi Klein, Rebecca Stefoff: Näin pelastamme planeetan
- Aurinkosydän: kaikuja paremmista tulevaisuuksista
- Pekka Kauppi & Seppo Peltomaa: Luonnon muuttuva monimuotoisuus
- Rebecca Solnit, Thelma Young Lutunatabua (toim.): Not Too Late
- Rebecca Solnit: Orwell's Roses JA ilmestymässä No Straight Road Takes You There: Essays for Uneven Terrain
- Grist (toim.): Afterglow - Climate Fiction for Future Ancestors
- Katharine Hayhoe: A Climate Scientist's Case for Hope and Healing in a Divided World
- David Geselbracht: Climate Hope: Stories of Action in an Age of Global Crisis
- Bill Weir: Life as We Know It (Can Be)
- Ayana Elizabeth Johnson, Katharine Keeble Wilkinson: All We Can Save
- Eric Holthaus: The Future Earth
- Dr. Ayana Elizabeth Johnson: What If We Get It Right? Visions of Climate Futures
Ann Leckie: The Raven Tower
Oon nähnyt useamman tyypin suosittelevan The Raven Toweria queer-lukuhaasteeseen, joten olihan se kaukolainattava (edelleen ihan käsittämättömän hieno konsepti, pitäis hyödyntää useammin). Leckie tunnetaan ilmeisesti ennemmin scifistä kuin fantasiasta, mutta koska vihaan scifiä, aloitin nyt tästä. Kaiken lukemani fantasian joukossa The Raven Tower ei yltänyt ihan kärkikastiin, mutta yllätin itseni ajattelemalla lukemisen aikana, että voisin jopa nauttia tähän tyyliin kirjoitetusta scifistä. Yleensä scifissä siis tapahtuu mun makuuni liikaa ja liian nopeasti, mutta tässä kerrontatyyli oli välillä jopa liian rauhallinen. Toisaalta oli kiva jättäytyä tunnelmoimaan ja pohtia kiviä, jumalia ja kivijumalia.
The Raven Tower on todella, erittäin, äärimmäisen maailmavetoista fantasiaa. Toki hahmoja on, mutta Leckien kerronnalliset ratkaisut ovat sen verran kokeellisia, että persoonallisuudet jäävät taka-alalle: kirjaa kerrotaan kahdessa aikatasossa, joista molemmilla on äänessä iso kivi, joka sattuu olemaan myös jumala. Alkuhämmennyksen jälkeen tykästyin ideaan, ja nautin tavasta, jolla kivijumala kertoo oman tarinansa kautta jumalten syntymästä, elämästä ja kuolemasta sekä siitä, miten uskonnot maailmassa toimivat. Voi olla, että olisin ihastunut maailmanrakennukseen ja elääkseen “seurakuntalaisiaan” tarvitseviin jumaliin kovempaa, jos en olisi miettinyt näin paljoa D&D:n jumalasysteemiä, jossa on musta aika paljon samaa kuin The Raven Towerissa. Mikään D&D-kopio tai geneerinen pseudokeskiaikailu tämä ei kuitenkaan ole, ja Leckie käsittelee todella kiinnostavasti kielen ja maailman välistä suhdetta. Hän onkin kuulemma jossain tapahtumassa lyhyesti kuvannut kirjan konseptia näin: se, mitä jumalat sanovat, tulee toteen, mutta jumala ei voi valehdella, sillä valehteleva jumala kuolee. Jep, vähemmälläkin saa aivonsa solmuun, mutta kielitieteilijänä lähtökohtaa ei voi kuin arvostaa.
Kritiikintapaiseni ei liity kiviin tai muihin erikoisiin jumaluuksiin vaan ihmisiin. Kuten sanoin kirjan ihmispäähenkilöt jäävät vähän etäisiksi, koska heitä havainnoidaan ikiaikaisen kivijumalan näkökulmasta. Kaikesta huolimatta päädyin miettimään representaatiota. Kirjan ihmispäähenkilö Eolo on transmies, ja tämä tuodaan lukijan tietoon välittömästi ja hieman kömpelösti, kun hänen hahmonsa esitellään. Tapa, jolla asia nostetaan esille, saa ajattelemaan, että sukupuolella on tarinan kannalta jotakin merkitystä tai että Eolon sukupuolikokemus kehittyy kirjan mittaan, mutta loppujen lopuksi Eolon transsukupuolisuus ei vaikuta tarinaan millään tavalla. Yleensä tykkään ns. kasuaalista queer-representaatiosta eli siitä, että joku hahmo “vain sattuu olemaan” vaikka homo tai trans ja että varsinainen draama syntyy jostakin muusta. Osa tällaisen representaation viehätyksestä piilee kuitenkin siinä, että vaikkapa sitten transsukupuolisuus on luonteva osa tarinaa ja maailmaa, teema, jota käsitellään muiden rinnalla. On virkistävää, ettei transsukupuolisuutta aina kuvata taakkana tai kärsimyksen aiheuttajana, mutta musta on kuitenkin ihan kiva, jos se jollain tapaa näkyy hahmon toiminnassa. Tässä tapauksessa Eolon sukupuolikokemukseen kyllä viitataan pari kertaa, mutta siihen se sitten jääkin. Paremman suomenkielisen termin puutteessa koko asia tuntuu siis aika tokenistiselta ja siltä, että hänet nyt vain on kirjoitettu transsukupuoliseksi, muttei ole pysähdytty miettimään, miksi näin on haluttu tehdä tai millä tavoin se voisi tarinaan vaikuttaa. Varmasti joku tällaisestakin tykkää ja joissain tapauksissa oon mäkin tykännyt, mutta nyt jotain jäi puuttumaan. Ehkä olisin tykännyt enemmän, jos sukupuolen ja kielen suhteeseen oltaisiin pureuduttu samalla tavalla kuin sukupuolen ja jumaluuden väliseen.
@nkirjoja alotin tän nyt ja tää on niiiiin hyvä!!!!! karjalaisuus ei oo vaan sivuseikka vaan kaiken keskiössä ja vaikka taas karjalaisuutta käsitellään pakolaisuusteeman kautta evakkotarinana, tässä se tuntuu tuoreelta siks että kyse on nimenomaan karjalankielisistä karjalaisista, jotka niin usein jäi tästä evakkokirjallisuuden karjalakuvasta ulkopuolelle
Riko Saatsi: Yönistujat
Kaksi asiaa, jotka liittyvät olennaisesti sekä toisiinsa että tähän kirjaan:
1) Rakastan kuolemaa käsittelevää kaunokirjallisuutta.
2) En oo koskaan ollut luterilaisissa hautajaisissa.
Usein ykkönen houkuttelee lukemaan, mutta kakkonen saa pitkästymään. Vaikka teoriassa pidän hirmuisesti esimerkiksi yksityiskohtaisista hautajaisten kuvauksista, löydän ani harvoin kirjoja, jotka tuntuisivat tutuilta ja siten oikealla tavalla lohdullisilta. On varmasti muunkinlaisia kokemuksia, mutten tiedä, osaisinko itse jättää hyvästejä niin, että arkku on kiinni ja alttarilla kaukana saattoväestä. Epäilen, että musta tuntuisi silloin siltä, kuin kuollut läheinen ei olisi paikalla ollenkaan. Lisäksi mua ahdistavat luterilaisten kirkkojen hajuttomuus ja liikkeettömyys, hämmentää se, että niissä pitäisi istua paikallaan.
Yönistujat on jotain ihan muuta. Tässä ei ole kirkon lattiaa “ahdettu tukkoon makuulaveereilla” tai no oikeastaan onpa hyvinkin, koska näin yksi hämmentynyt hahmo paikallista luterilaista kirkkoa kuvailee. Ymmärtänette kuitenkin.
Kirjassa eletään vuotta 1951. Ollaan Nurmeksessa, jonne suistamolainen evakkoperhe on jonkin aikaa sitten asettunut. Tavallinen mutta melkein leveä elämä Karjalassa on vaihtunut vastatuuleen tarpomiseen uudella kylällä. Pellot on pitänyt kaivaa esiin kivien alta, ja lapsia mukiloidaan koulussa siitä hyvästä, että he kuulostavat kuulemma venäläisiltä. Paikalliset ihmettelevät kuville kumartelijoita, ja ennen pitkää myös perheen sisällä eletään kahdessa leirissä. Toiset, kuten vanha Tatjana-mummo ja Feodor-isä, eivät itsepäisyyttään tai osaamattomuuttaan pukahda yhtään suomenkielistä sanaa, kun taas Nasti-vaimo ei keksi kipeään tilanteeseen muuta ratkaisua kuin paikallisväestöön sulautumisen ja siksi itsepintaisesti kutsuu miestään Heikiksi ja itseään Anniksi: ehkä se tarttuu muihinkin, jos he saavat tarpeeksi toistoja? Saatsi kuvaa hienosti karjalankielisten evakkojen sotienjälkeisessä Suomessa kokemaa pakkoa sulautua, samaistua tai assimiloitua. Aihetta käsitellään monitahoisesti, sillä vaikka tarinassa tiedostetaan pakotetun sulautumisen haittapuolet, kuten sen aiheuttama trauma ja karjalan kielen näivettyminen, ei siinä syytellä ketään. Ainakaan mä en osaa pitää Nastia pahana hahmona, sillä hänen kuvataan kaiken aikaa ajattelevan lastensa parasta (ja itse psykologisesti kärsivän tekojensa seurauksista). On myös mielenkiintoista, että Yönistujissa perhe pysyy karjalankielisenä siksi, että juuri Feodor pitää kynsin hampain kiinni karjalasta. Oman kokemukseni mukaan monessa suvussa on ollut ennemminkin niin, että karjala on sinnitellyt läpi synkiempien vuosikymmentensä ennen kaikkea siksi, että aina löytyi mummoja, jotka eivät suostuneet kirveelläkään vaihtamaan kieltä. Ehkä he eivät olisi edes osanneet. Onneksi nyt näyttää jo valoisemmalta, ja karjalaa elvytetään ja kehitetään kaiken aikaa.
Toisaalta tässäkin kirjassa käännekohta on Tatjanan kuolema, siksi mäkin tämän tekstini noin aloitin. Kaikki alkaa siitä, kun perheen toinen jalka henkimaailmassa elävä Lasari-poika näkee taas vaihteeksi näkyjä ja Tatjana-mummo kuolee. Käynnistyy tapahtumasarja, jonka varrella kaikki perheenjäsenet joutuvat valitsemaan puolensa. Pysyäkö Feodorina vai myöntyä Heikiksi, millaisin menoin saatella hautaan äiti, joka ehti lähteä Karjalasta vain kuolemaan vieraalla seudulla. Kirjassa ei ole sellaista teemaa, jota ei perinteisten, kolme yötä kestävien ruumiinvalvojaisten kautta pystyttäisi käsittelemään. Sivuja on vain 191, mutta niihin mahtuu mahdottoman paljon.
Teen sellaisen tempun, että suosittelen kaikille. Saan tämän kuulostamaan aika ankealta, mutta kokonaisuus on ennemminkin hillitty ja tyylikäs, ja on kirjassa huumoriakin. Myös karjalan kieltä on käytetty rohkeasti ja niin, että kieltä osaamatonkin pysyy perässä.
Voip olla, että tänään tulee loppuun vielä yks kirja, mutta postaan silti mun maaliskuun koonnin. Maaliskuu oli tähän mennessä vuoden aktiivisin lukukuukausi. Kirjojen alkukielten määrä pysyi samana, mutta tällä kertaa en lukenut ruotsista käännettyä kirjaa, tilalle tuli yksi venäjästä suomennettu. En myös ihan oikeesti tiiä, mikä mulla on hätänä, ku oon tänä vuonna lukenu vahingossa enemmän ranskalaista kirjallisuutta ku aiemmin koko elämässäni. Outo keissi.
Tässä kuukauden luetut vielä listana, tähtiemoji viis tähtee saaneiden perässä:
1. Xiran Jay Zhao: Heavenly Tyrant 🌟
2. Rou Bao Bu Chi Rou: Remnants of Filth 2
3. Shon Faye: Love in Exile
4. Nicholas Pullen: The Black Hunger
5. Maggie Nelson: Kuin rakkautta
6. Colette Gauthier-Villars: Puhdas ja epäpuhdas
7. Marie Carole: Öidenvartijan kirja
8. Yasmin Zaher: The Coin
9. Andrew Joseph White: The Spirit Bares Its Teeth
10. Jessi Jokelainen: Femokratia
11. Ivan Maniraho: Auringon syy
12. Miska Salakka: Sukupuolten moninaisuus: seksuaalisuus ja hyvinvointi
13. Oksana Vasjakina: Aro 🌟
14. Nguyễn Phan Quế Mai: Missä tuhka kukkii
15. Bernard Werber: Muurahaiset
Olipahan vähän kaikenlaista. Moni muukin oli tosi kiinnostava, vaikkei ihan viiteen tähteen päässytkään.
Thirsty Mermaids. Kat Leyh. 2021. Gallery 13. ISBN 978-1-9821-3357-3.
(In English: see the reply post)
Olipa kerran kolme merenneitoa, jotka ryyppäsivät. Sit kalja loppui. Se oli paska tsägä. Kaljaa löysi vain uponneista laivoista. Onneksi yks kolmikosta osas taikoa. Niinpä mimmit päätti muuntautua ihmisiks, jotta ne sais lisää kaljaa.
Kolmikkoon kuuluvat läski, kurvikas ja iloinen Pearl, maskuliininen korsto Tooth ja Laiha syvyyden velho Eez. He ovat meren kansaa, joka ihmismittapuulla on kakaramaista, uteliasta, leikkistä ja varomatonta.
Nämä merkkarit ovat kuin lapsia tai villieläimiä: elävät hetkessä, mutkattomasti, miettimättä tekojensa seurauksia ennakkoon tai tulevaa ylipäätään. Eksistentiaalinen angsti on heille vierasta. Vedenalaisessa maailmassa ei ole hyötyä murehtia tulevasta.
Seikkailu alkaa railakkaana kännifarssina. Sitten käy ilmi, ettei takaisinmuuntautuminen sujukaan noin vain. Tarina syvenee ja mutkistuu. Onneksi baarimikko Vivi ottaa raikulimimmit suojateikseen ja kärsivällisesti selittää pyykkäämisen, kapitalismin ja työhakemukset.
Huumori irtoaa kolmikon törmäillessä ihmismaailman kulttuurisiin kummallisuuksiin, kuten vaatteet, suihku, palkkatyö ja sukupuoliroolit. Kun Toothille löytyy lopulta kelpo työ portsarina, mentorimme Vivi yrittää meikata hänet edustavaksi ekana työpäivänä. Naisellinen ehostus sopii vantteralle Toothille kuin pinkki rusetti hydraulitunkkiin.
Thirsty Mermaids on vekkuli, notkeasti piirretty, retee, kuuma. Leyh on tottavie tutkinut monenlaisia kehoja ja eleitä ja osaa piirtää niitä päästään sujuvasti: partoja, sänkitukkaa, isoja mahoja, tissejä, peppuja, puunrunkokäsivarsia. Eezin pitkä, laiha, kalpea syvyydenolennon keho on kontrastissa Pearlin rehevyydelle ja Toothin maskuliiniselle toimintasankarikropalle. Kasvonilmeet on piirretty usein hyvin viitteellisesti, muutamalla viivalla, mutta samalla erittäin ilmaisuvoimaisesti. Väritys on enimmäkseen laajaa, tasaista väripintaa kylläisin, kirkkain sävyin, mistä tulee energinen, leikkisä, lastenkirjamainen vaikutelma. Sarjakuvan visuaalinen olemus on leikkisä, kehopositiivinen, queer: merenolentojen kehoissa on naismaisia piirteitä vaihtelevasti, mutta erityisesti ihmiskehoihinsa he näyttävät suhtautuvan mutkattomasti: hassunhauskoja kulkuneuvoja, joilla voi pitää hauskaa.
Tarina ei ole kannesta kanteen pelkkää hulvatonta dokausreissua. Pearl ja Tooth oppivat ihmistelyä kompuroiden, mutta yhä enemmän. Samaan aikaan Eez hengaa Vivin kotona, stressaa yrittäessään keksiä kotiinpaluukeinoa ja kokee ahdistusta kehostaan. Eezin tarinassa on vielä omanlaista queeria toiseutta, sillä hän on ikään kuin eri lajia tai biologista heimoa kuin Pearl ja Tooth. Nämä diipimmät sävyt tulevat mukaan vähitellen, ja kokonaisuudesta tulee koskettava tarina.
Pääteemana näyttää olevan ystävyyden voima: kuinka voi sopeutua joukkoon, vaikka onkin erilainen. Tämä tulee esiin siinä, kun seikkailijakolmikko yrittää selvitä ihmisten maailmassa ja vähitellen alkaa pärjätä, mutta niinikään kolmion lapsuudentaustassa.
Törmäsin sarjakuvaan Sellon kirjastossa Espoossa. Tää on aivan parasta, miten joskus kirjastossa vaeltaessa löytää sattumalta jotain, joka kolahtaa. Siksi julkiset kirjastot ovat suuri aarre. Thirsty Mermaidsia ei taida saada Suomesta kaupoista, mutta netistä pystyy kyllä tilaamaan. Haluisin vinkata tän sarjiksen teineille ja nuorille aikuisille, jotka miettivät sukupuoli-identiteettiään, tai kuuluisiko oman kehon olla tietynlainen, tai voiko löytää toisia tyyppejä, joiden kanssa voi olla oma itsensä. Thirsty Mermaids kertoo omanlaisensa vastauksen leikkisästi, rohkeasti ja samaistuttavasti.
#sarjakuva #sarjakuvat #merenneidot #fantasiakirjallisuus #feminismi #queer #kehopositiivisuus #KatLeyh
Bernard Werber: Muurahaiset (suom. Titia Schuurman)
On huutava vääryys, että Werberin Muurahaiset-trilogiasta on suomennettu ilmeisesti vain kaksi ensimmäistä osaa. Eihän tän parissa uskalla jatkaakaan, koska sitten pännii, jos toinen osa loppuu johonkin aivan armottomaan cliffhangeriin, dramaattisesti muurahaisten vallankumoukseksi nimettyä päätösosaa kun ei ole edes englanniksi. Oikeastaan aloin lukemaan tätä puoliksi läpällä siksi, että pelaan tällä hetkellä yhessä D&D-kampanjassa muurahaisia palvovasta luostaristaan karanneella munkilla, mutta nyt oikeasti harmittaa!
Muurahaiset kertoo ranskalaisen pikkukaupungin laidalla olevassa metsässä asuvista muurahaisista. Kirjassa on myös ihmisiä, mutta heistä jokaisella on noin puolitoista luonteenpiirrettä ja heidät on taidettu tarkoituksella kirjoittaa aika köykäisiksi, koska todellisia päähenkilöitä ovat muurahaiset. En usko, että kirjaa on varsinaisesti kirjoitettu opettamaan, mutta päämuurahaiset ovat kyllä ilahduttavan erilaisia: on kuningatar, on sotilas, on lisääntymiskykyisiä ja on lisääntymiskyvyttömiä... Monet maailmanrakennukseen liittyvät asiat, kuten argentiinanmuurahaisten monta mannerta kattavat superyhteisöt ja eri muurahaislajien välillä sukupolvien ajan riehuneet maailmansodat, tuntuvat lukiessa täysin scifeiltä, mutta uskottava on, koska oon aiemmin lukenut samoista ilmiöistä toisaalta. Itselle tuntemattomien juttujen kohdalla saa kyllä koko ajan miettiä, mikä on totta ja mikä kuvitelmaa, ja tekstistä huomaa, että Werber on jonkin sortin muurahaisuuden superasiantuntija itsekin.
Eikä tämä tosiaan ole pelkästään hassu muurahaiskirja, vaan lukija pääsee halutessaan miettimään syvällisestikin ihmisen suhdetta muihin eläimiin sekä sitä, miten mahdolliset jumalat voivat kohdella alamaisiaan. Pidin myös ihmisten ja muurahaisten kommunikaatiokeinojen vertailusta. Monesti tuntuu, että fiktiossa eläinten kielen ajatellaan toimivan kuten ihmisten, siis vaikka niin, että “vuh” tarkoittaa koiraksi “terve, kasvinkumppani” ja “mur” taas “kaikkoa silmistäni”. Muurahaiset viestivät enimmäkseen feromoneilla, minkä käsittämättömyyttä (ja toisaalta kiehtovuutta) kirjassa kuvataan kiinnostavasti.
Yritin lukiessani kovasti asettua muurahaisen asemaan. Useimmiten epäonnistuin, koska ihmisenä on kai väistämättä niin individualistinen ja mun tapauksessani lisäksi sosiaalisesti kömpelö, ettei itseään osaa kuvitella osaksi parviälyä. Mun ainoa varsinainen kritiikki kohdistuukin tähän yksilö-yhteisö-asiaan ja sen epäjohdonmukaisuuteen. Yhtäältä kirjassa korostetaan sitä, etteivät muurahaiset ihmisten tapaan ole ajattelevia ja tuntevia yksilöitä vaan yhteisönsä osia, mutta toisaalta kirjassa on useita kovasti inhimillistettyjä muurahaispäähenkilöitä, joilla on nimiä, tavoitteita ja pitkiä suhteita toisiin muurahaisiin. Tässä voi kyllä olla kyse malttamattoman ihmislukijan avittamisesta, enkä tiedä, jaksaisiko kukaan lukea melkein 400-sivuista kirjaa, jossa muurahaisyhteisöä kuvattaisiin johdonmukaisesti kollektiivina. Ehkä oon vähän kajahtanut, mutta musta sellaisenkin kirjan lukeminen voisi olla mielenkiintoista, ja ylipäätään tahdon ajatella, ettei empatia vaadi sitä, että toisen kokemusta kirjaimellisesti pystyy ymmärtämään; ei kaikkeen tarvitse samaistua voidakseen olla ihmisiksi ja muiden kanssa sovussa. Ajatus on mun mielestä kiteytetty Muurahaisissa aika hyvin:
“Kivun puuttuminen merkitsee täysin erilaista olemassaolon tapaa. Ilman kipua ei ole pelkoa, ehkei edes tietoisuutta “itsestä”. Hyönteistieteilijät ovar kauan kannattaneet tätä teoriaa: muurahaiset eivät kärsi, ja siinä on niiden yhteiskunnan yhtenäisyyden perusta. Se selittää kaiken selittämättä varsinaisesti mitään. Ajatuksella on toinenkin hyvä puoli: sen ansiosta voimme tappaa muurahaisia tunnontuskitta. Minusta eläin joka ei kärsi... olisi hyvin pelottava. Ajatus on kuitenkin väärä. Muurahainen, jonka pää on irronnut, erittää näet aivan erityistä hajua. Kivun hajua. Jotakin siis tapahtuu. Muurahainen ei koe sähköisiä hermoärsykkeitä, mutta kemiallisia ärsykkeitä se kyllä kokee. Se tajuaa menettäneensä osan itsestään ja kärsii. Kärsii omalla tavallaan, joka on varmasti hyvin erilainen kuin meidän tapamme, mutta kärsii yhtä kaikki.”
