Emily St. John Mandel: Sea of Tranquility
Emily St. John Mandel on yksi lempikirjailijoistani, hänen teoksensa Station Eleven ja The Glass Hotel ovat upeita! Sea of Tranquility on juuri minun tyyliäni, ja olisi ollut ihmeellistä jos en olisi siitä tykännyt; se sisältää aikamatkustusta ja eri aikakausiin sijoittuvaa kerrontaa, joka jollain tavalla kaikki punoutuu lopulta yhteen. Luinkin sen melkein huomaamattani alusta loppuun yhden päivän aikana.
Sea of Tranquilityn juonesta ei voi kovin paljon sanoa spoilaamatta, johtuen myöskin siitä että kirja on näin eeppiseksi tarinaksi yllättävän lyhyt, vain vähän yli 200 sivua. Mittakaava on massiivinen, kattaen aikaa 1910-luvulta 2400-luvulle, ja rakastan sitä kontrastia, että tästä huolimatta koko tarina oikeastaan kietoutuu hyvin pienen, sekuntien mittaisen hetken ympärille.
On haastavaa ja kunnianhimoista kuvitella ihmiskuntaa usea sata vuotta eteenpäin, ja tykkään Mandelin “maanläheisestä” (heh) lähestymistavasta. Edistynyt teknologia toki näkyy hahmojen elämässä selvästi, mutta arki on 2020-luvun lukijalle tunnistettavaa, eikä tässä olla lähdetty mahdottoman korkealentoiselle linjalle – paitsi tietenkin aikamatkustuksen suhteen. Kirjassa ollaan parissakin siirtokunnassa Kuussa, ne ovat kiehtovia paikkoja, toisaalta futuristisia mutta toisaalta realistisia ja epätäydellisiä, aivan kuin nykypäivän kaupungitkin. Tulevaisuuden maailma on todentuntuisesti kuvailtu, yhtä poikkeusta lukuun ottamatta: en todellakaan jaksa uskoa, että 2200-luvulla käytettäisiin käteistä, kun se alkaa jo nyt olla harvinaista!
Tarinan aikana ihmiskunta levittäytyy yhä laajemmalle avaruuteen, ja olisin niin mielelläni lukenut kaukaisista siirtokunnista lisää. Mielestäni on mahtavaa, kun kirjailija osaa rakentaa maailmaa tällä tavalla; tulee tunne että siitä riittäisi kirjoitettavaa kirjatolkulla ja asioista haluaisi tietää aina vain lisää, mutta ei kuitenkaan niin, että jotain olennaista jäisi selittämättä.
Mandel on todella taitava hahmojen rakentaja. Ainoa kritiikkini tätä kirjaa kohtaan on se, että lopulta Gasperyn motiivit jäävät hieman hämäriksi. Hänen tietyt tekonsa ovat sellaisia, että ne voi toki perustella puhtaasti empatialla ja inhimillisyydellä, mutta siinä kohtaa hänen ajatus- ja tunneprosessejaan ei kovin paljon avata. Lempihahmoni on ehkä Olive, hän tuntuu kaikista aidoimmalta ja itselleni samaistuttavimmalta. Vaikka ihmissuhteet eivät ole tässä tarinassa kovin isossa roolissa, ilahduin silti kasuaalista queernormatiivisuudesta!
Emily St. John Mandelin kirjat (ainakin kolme viimeisintä) sijoittuvat keskenään samaan maailmaan, ja se tulee ilmi hahmoissa ja tapahtumissa, jotka viittaavat muihin kirjoihin. Jostain syystä tällainen kiehtoo minua kovasti, ja minun pitäisi varmasti lukea enemmän tällaisilta kirjailijoilta (tiedän esimerkiksi Brandon Sandersonin, Ursula K. Le Guinin ja Iain Banksin kirjoittavan omiin universumeihinsa sijoittuvia kirjoja), sellaiseen luku-urakkaan lähteminen vain tuntuu pelottavalta!
#KirjaMastodon #kirjat #scifi #ScifiKirjat #ScifiKirjallisuus
