No niin, nyt on tullut myös virallista lippulappusta Kirjailijaliiton jäsenyydestä, on kotiin tullutta tietopakettia ja pääsyä liiton jäsensivuille yms. Kuvassa minä alavasemmalla. Jospa pientä pohdintaa aiheesta, kun sen sähköpostipostauksen kanssa lähinnä vain pyllistelin naamallani. Jos on sössöistä ja merkityksetöntä, pahoittelen, olen ollut jo yli viikon kipeänä ja kohta 42 vuotta minä.
Aloin panostaa kirjoittamiseen aika myöhäisessä vaiheessa. Toukokuussa 2010 tarkalleen ottaen, Words Like Turds -kirjoitusblogini kanssa. Ja kyllä, tuo oli/on blogini nimi. Aluksi jotain höpsötystekstejä, sitten höpsöjä novellihkoja, joista mukavitsillä ihan oikeasti huonoihin runoihin, joissa ajattelin olevan enemmän mahdollisuuksia kielileikkeihin kuin proosassa. Ennen blogiani muutamat FB-kaverini olivat saaneet myös parin vuoden ajan turhautua englannin- ja suomenkielisiin sanaleikkipäivityksiini. ”Jere, tämän pitää loppua”, totesi eräs kommentoija. Mutta ei, höpsöliini, ei pidä loppua eikä tule loppumaan. Vaikka on tietysti hyvä, että olen sittemmin löytänyt parempia kanavia kirjoitetulle kielelleni.
Myöhäisestä alkuunpääsystä huolimatta luulen, että kirjailijuus oli minulle pitkäaikainen, tukahdutettu fantasia - sillä ovathan kirjat ja kieli siisteintä mitä on - ja taisin tietää, että jos alan kirjoittamiseen satsata, teen sen sitten heti jollain tapaa tosissani. Vaikka eihän minulla ollut varsinkaan alkuun aavistustakaan mitä tein. Ei ole usein vieläkään, eikä kieltä tietysti tulekaan kesyttää täysin.
Kirjat ja lukeminen olivat olleet suosikkiasioitani jo pitkään ennen varsinaisia kirjoitussatsauksia. Hiljattain katselin jotain vauvakirjaa, johon oli kasvukäyriä ja varhaisia kieroonkasvun alkeita merkattuna, ja jo 1-vuotiaana kirjat olivat ainakin äitini mukaan ”suosikkilelujani”. Hetki meni tuosta ennen kuin kiukkuisesti opettelin (suurelta osin) itsekseni lukemaan, joten kai se juttu on ollut vanhempien toimittamat lukuhetket ja hiirenkorvien jäytäminen ikenillä. Peruskoulun 2. luokalla tykkäsin eniten Stephen Kingistä ja muusta kauhu- ja genrekirjallisuudesta, ja aika pitkälle aikuisikääni nuo genret painottuivat lukemisessa. 12-vuotiaana muistan ajatelleeni/päättäneeni, että kuuntelen jenkkiräppiä nimenomaan lyriikoiden, en biittien takia. Varmasti osaksi paskapuhetta, enkä mikään englanninkielen ihmelapsi kai ollut, mutta ahkerasti opiskelin kielenkäyttöä ja ehkä siinä analyyttisessä antaumuksessa jotain erikoista oli. Ainakin jotain hyödyllistä kielellisen kehityksen kannalta. Pitkäaikainen genrepainotus lukemisessa (usein englanniksi) on varmaan aiheuttanut sen, että joiltain osin olen edelleen vähemmän lukenut kuin joku jo 5-vuotiaana runohenkilöksi itsensä tunnistanut. Runoutta aloin varmaan lukea vapaaehtoisesti vasta sen jälkeen, kun olin ensimmäiset runoyritelmäni ruudulle kakkinut. Ei mitenkään epätyypillistä kai tämäkään.
Jotkut ovat runouteeni tutustuneet lavajuttujen kautta, ja monilla saattaa olla yhä ajatus, että olisin ensisijaisesti lavarunoilija. Olen sitäkin ja nautin esittävästä runoudesta ja taiteesta, mutta kyllä kirjat ja kirjallisuus ovat aina olleet ykkösjuttuni (tekstuaaliset, visuaaliset, muodolliset keinolliset keinojutskahomma-asiat, my, my, my). Lavarunoskaboihinkin lähdin aikoinaan saadakseni huomiota teksteilleni - mahdollisesti pöljää, mutta minkäs teet. Ja siis niinkin naiivisti ajattelin reilu vuosikymmen takaperin, että lavarunouden SM toisi kirjakustantamot välittömästi raapimaan oveni taakse miljoonien dollareiden arvoiset kustannussopparit kainaloissaan. No, en tiennyt oikein mistään mitään, eikä asia mennyt niin. 2013 ja 2014 toki siitä huolimatta sain ne ensimmäiset harjoituskirjani siltikin julkaistua.
Suurelta osin on kirjoittamisen opetteluni ollut samanlaista kuin lukemaanopettelu aikoinaan: kiukkuisesti itsenäistä. Onneksi olen viime vuosina oppinut muun muassa kinuamaan palautetta muutamilta kollegoilta, mutta monella tapaa yhteisöllisyys on minulle edelleen haastavaa. Enimmäkseen koen lymyileväni siellä jossain porukoidenne reunalla, syöden jätteitänne öissä, tuijottaen nukkumistanne psykopaattimörkönä kaapinoven raosta, ottaen ensimmäistä hapuilevaa askelta, sitten toista, hieman varmempaa, ja... Tai no, ehkä ei ihan noin - siis enhän edes tiedä, missä suurin osa teistä asuu - mutta täysin totta on, että sana ”kollega” aiheuttaa minulle edelleen vähän ikäviä ja katkeransävyisiä väristyksiä.
Tässä on varmasti petrattavaa. Ja nyt on sitten myös taas yksi liitto ja yhteisö, johon kai vissiin näköjään ilmeisesti jollain tapaa kai ainakin nimellisesti ihan täysin kuulun. Katsotaan, mitä Kirjailijaliitto tulee minulle käytännön tasolla tarkoittamaan. Much nice juttu joka tapauksessa, ja vähän yllättävänkin paljon hymyilytti, kun hyväksymissähköpostin sain. Toivoin, että joku kirjastossa ja sitten liikuntakeskuksella olisi kysynyt, miksi virnistelen niin leveästi, jotta olisin päässyt kertomaan.
Runous! Kirjallisuus! Kirjailijuus!
P.S. Osta mun kirjoja. Etäisyys, leikkiä voi ostaa vaikka suoraan minulta.
#runous #runoilijuus #kirjallisuus #kirjailijuus #Suomenkirjailijaliitto #kirjamastodon #runomastodon #Etäisyysleikki #minuusmiinus
