Pirkko Saisio – Suliko
Biofiktiivinen teos Stalinista, missä fragmentaarinen kerronta kulkee eri aikatasoissa, lyhyet kappalejaot korostavat katkonaisuutta ja väljyyttä itse tekstissä.
Keskiössä on tietenkin Stalinin ja hänen lähestyvän kuoleman lisäksi arjen absurdi julmuus ja Neuvostoliiton karmeus. Miten mieli taipuu löytämään logiikkaa, tai ei edes yritä sellaista etsiä. Ihmiset ovat muurahaisia, niistä koostuva yhteisö vasta hengittävä ja oleellinen. Saisio ei sen enempää pyri selittämään, eikä tarvitsekaan. Muu tuntuisi syiden etsimiseltä, tarkoituksena on enemmänkin esittää asiat ja lukijaan luotetaan vetämään omat johtopäätökset.
Toisaalta miten hauras valta on, ja kuka on vallassa, onko diktaattori aidosti yksinvaltias, ketkä vetelevät häntä naruista vaivihkaa. Miten diktaattorin kuoltua korostuu hänenkin olleen vain kasa lihaa ja kuolevainen, myytti suuresta isästä keksitty ja väliaikainen.
Biofiktio on vaikea laji eettisesti, mutta koin tekstin olevan selkeä siinä, mikä on fiktiota ja mikä perustuu historiaan. Paikoin jopa runollinen kerrontatapa auttoi erkaannuttamaan historiallisen Stalinin kirjan fiktiivisestä henkilöhahmosta eikä yrittänyt mielestäni tehdä siitä silti liian inhimillistä kaikesta sisäisestä dialogista huolimatta, hahmo oli uskottavan häijy ja sokea tekemälleen ilmiselvälle pahalle. Vallankumousnimien käytön välttely oli taitavaa, sillä se tuntui korostavan niiden olevan kansalle luotu illuusio ja samalla etäännyttämiskeino itselle, naamio, jonka suojissa on immuuni kaikesta vastuusta.
Voin suositella kirjaa, jos sietää mielettömän väkivallan kohtaamista. Raskasta luettavaa, mutta kaunokirjallisesti hyvin taidokasta.
