Vielä yksi viime vuonna luettu kirja
Laura Pörsti: Antiliikkuja
Ensimmäistä kertaa ikinä olen löytänyt liikuntaa/liikkumista/kuntoilua käsittelevän kirjan, johon pystyn samaistumaan. Pörsti kirjoittaa lukevan humanistin näkökulmasta siitä, miten vierasta ja poissulkevaa on liikuntapuhe. Jos ei ole kiinnostunut mittaamisesta eikä koe itseään jo valmiiksi liikunnalliseksi, median syyllistävät kirjoitukset liikkumattomuuden kansantaloudelle aiheuttamista kuluista saavat ihmisen korkeintaan vajoamaan syvemmälle sohvan nurkkaan. Miksi alkaisi tehdä jotakin, joka tuntuu tylsältä/epäkiinnostavalta/vaikealta? Esimerkiksi tänään ylellä oli punnerrusjuttu https://yle.fi/a/74-20197394 - ei voisi vähempää kiinnostaa punnertaminen. Olisi kiva kuulla, jos joku osaisi avata, mikä jonkin yksittäisen liikkeen tekemisessä on kivaa/hauskaa/inspiroivaa. Minua ei voisi vähempää kiinnostaa.
Kaikesta liikuntavastenmielisyydestä huolimatta Pörsti on liikkuva ihminen, hän vain ei liiku oikeilla tavoilla (tavoitteellisesti, liikuntapaikoissa, harrastaen). Minä myös, tekee mieleni henkäistö, kun ajatten työmatkojani, miten ensin kävelen pysäkille vajaan kilometrin, sitten kenties kävelen yhden pysäkkivälin (jos aikataulu linjoilla 1 ja 3 ei osu kohdilleen), ainakin kävelen vajaat puoli kilometriä lähimmältä pysäkiltä töihin. Ja sama takaisin töiden jälkeen. Autoilematon ihminen liikkuu pakostakin. Pörsti pienten lasten äitinä liikkuu lasten rinnalla, juoksee vilkasta vanhempaa lasta kiinni ja kantaa taaperoa portaissa.
Joopa. Olen joinain vuosina ajanut kesäisin työmatkat pyörällä, siitä tulee n. 20 km päivässä. Jonkin minulle sumean logiikan mukaan näiden pyöräiltyjen matkojen LISÄKSI pitäisi vielä kävellä se 10 000 askelta, joka on aktiivisen ihmisen standardi. En ole kävellyt. Voi voi, huono minä. En saavuta edes perustavoitteita.
Pidän Pörstin kirjoitustyylistä. Se on terävää ja kysymyksiä esittävää. Jos kerran kiitettävän arvosanan koluliikunnassa saaneet liikkuvat muita todennäköisemmin aikuisina, niin entä jos kaikille annettaisiin liikunnasta kymppi, kannustettaisiin näin liikkumaan? Jos oman edistymisen mittaaminen ei inspiroi, niin entä jos jotkin kuntosalit profiloituisivat ekologisina? Liikkuja voisi esim. tuottaa sähköä kuntopyörällä polkiessaan.
Minusta kulttuurialalla ollaan aika tietoisia siitä, että oma toiminta (esim. kirjastossa) voi olla poissulkevaa. Pörsti osoittaa monta kohtaa, joissa liikuntapaikat/harrastusryhmät/kuntoilupuhe on poissulkevaa, alkaen vaikka kuntosaleista - taustamusiikki pauhaa, kirkkaat valot, peilit ja lasiseinät tuovat aistiyliherkälle ylimääräistä painetta. Ja sitten on epämääräinen, kapea ”liikkujan muotti”, pitää omata tietynlainen kroppa, jotta ei erotu liikaa joukosta.
En tiedä, ovatko liikunta-alan ammattilaiset tietoisia kaikista liikkumisen esteistä ja yrittävätkö he jotenkin niitä purkaa. Ehkä piilossa yritetään? Itse käyn salilla, jossa 90% ihmisistä on ainakin 20 vuotta itseäni nuorempia. Välillä se ahdistaa, olen kuin joku täti ulkoavaruudesta. Toisaalta samainen sali on halpa perussali, eli siellä käy paljon rodullistettuja. Eri kultturien kirjo helpottaa omaa oloani. Vältelen myös ”naisten salin” laitteita, sillä siellä on joskus ultralaihojen jumppatyttöjen kokoontumisajoja.
Olen käynyt salilla noin vuodesta 2009 säännöllisen epäsäännöllisesti (yhteensä varmasti satoja kertoja), mutta en koe kuuluvani sille. Huijaan itseni paikalle välillä pitkän taivuttelun jälkeen ja kuuntelen aina musiikkia korvanapeista. Edelleen kannan näkymätöntä ”hei vaan, olen viitosen liikkuja” -kylttiä. Kun menen taidemuseoon, niin olen rauhassa itseni kanssa, vaikka olinkin aika huono kuvaamataidossa. Joskus ammoin nuorena kävelin kaksi päivää British Museumin saleissa, ilman askelmittaria tai älykelloa. Samoin kun lähden pyöräilemään, olen rauhassa itseni kanssa.
#antiliikkuja #liikunta #kuntoilu #kirjat #liikkuminen